Pimeästä valoon

”Kansa, joka pimeydessä vaeltaa …” Näillä sanoilla alkaa jouluaamun profetia. Kuljemme kohti vuoden pimeintä aikaa. Kuluneena syksynä pimeys on tullut monelle aiempaa todellisemmaksi. Huolet talouden taantumasta ja sikainfluenssan aiheuttama pelko vaikuttavat arkiseen elämäämme. Tämän kaiken keskelle lokakuussa osui meille Naantaliin tulipalo-onnettomuus, joka vei viiden nuoren ihmisen hengen. Kaupungin nuoret ja heidän myötään myös suuri joukko aikuisia koki joutuneensa eksyksiin, keskelle suurta pimeyttä. Pimeys ei ole vain ulkoisen valon vähyyttä vaan tuntuu sisällämme vaikeutena nähdä elämässä eteenpäin.

Kuka meitä voisi lohduttaa? Syksyn onnettomuuden keskellä tapahtui jotain sellaista, mitä toivoisi tapahtuvan aina, kun ihminen joutuu ahdinkoon. Ahdistavan tunteen ja surun kantajiksi ilmaantui muita ihmisiä. Seurakunnassa älyttiin avata ovet ja ihmiset löysivät lohduttajia, yhteyttä toisiin ihmisiin, taakkojen jakajia. Kenenkään ei tarvinnut yrittää selittää selittämätöntä. Taakoista tuli yhteisiä. Vaikka emme näe vielä valoa aavistamme että se voi vielä valaista elämäämme.

Seurakunnan tehtävä on välittää lohdutusta. Lohdutus perustuu Jumalan työhön meidän ihmisten keskellä. Jumala ei ole hylännyt meitä. Meidän on vaikea tajuta Jumalan läsnäoloa tai edes toisiamme, kun elämämme sujuu vaivattomasti, kun se on helppoa. Ei se ole liioin helppoa silloinkaan, kun kohtaamme vaikeuksia. Mutta rosoisina ja rikkinäisinä, avuttomina ja heikkoina meidän on ehkä vähän helpompi ojentaa kättämme avun antajaa kohti. Paras avunantaja taas on sellainen, joka itse on joutunut vastaavaan tilanteeseen, muiden ja Jumalan avun varaan. Seurakunnan tehtävä on saattaa avun antajat ja vastaanottajat yhteen. Usein kyse on aivan samoista henkilöistä.

Jesajan kirjan lause kuuluu kokonaisuudessaan: ”Kansa, joka pimeydessä vaeltaa, näkee suuren valon.”  Hyvää adventtia meille kaikille

Jyrki Rautiainen