Pimeästä valoon

 

”Kansa, joka pimeydessä vaeltaa …” Näillä sanoilla alkaa jouluaamun profetia. Kuljemme kohti vuoden pimeintä aikaa. Kuluneena syksynä pimeys on tullut monelle aiempaa todellisemmaksi. Huolet talouden taantumasta ja sikainfluenssan aiheuttama pelko vaikuttavat arkiseen elämäämme. Tämän kaiken keskelle lokakuussa osui meille Naantaliin tulipalo-onnettomuus, joka vei viiden nuoren ihmisen hengen. Kaupungin nuoret ja heidän myötään myös suuri joukko aikuisia koki joutuneensa eksyksiin, keskelle suurta pimeyttä. Pimeys ei ole vain ulkoisen valon vähyyttä vaan tuntuu sisällämme vaikeutena nähdä elämässä eteenpäin.

 

Kuka meitä voisi lohduttaa? Syksyn onnettomuuden keskellä tapahtui jotain sellaista, mitä toivoisi tapahtuvan aina, kun ihminen joutuu ahdinkoon. Ahdistavan tunteen ja surun kantajiksi ilmaantui muita ihmisiä. Seurakunnassa älyttiin avata ovet ja ihmiset löysivät lohduttajia, yhteyttä toisiin ihmisiin, taakkojen jakajia. Kenenkään ei tarvinnut yrittää selittää selittämätöntä. Taakoista tuli yhteisiä. Vaikka emme näe vielä valoa aavistamme että se voi vielä valaista elämäämme.

 

Seurakunnan tehtävä on välittää lohdutusta. Lohdutus perustuu Jumalan työhön meidän ihmisten keskellä. Jumala ei ole hylännyt meitä. Meidän on vaikea tajuta Jumalan läsnäoloa tai edes toisiamme, kun elämämme sujuu vaivattomasti, kun se on helppoa. Ei se ole liioin helppoa silloinkaan, kun kohtaamme vaikeuksia. Mutta rosoisina ja rikkinäisinä, avuttomina ja heikkoina meidän on ehkä vähän helpompi ojentaa kättämme avun antajaa kohti. Paras avunantaja taas on sellainen, joka itse on joutunut vastaavaan tilanteeseen, muiden ja Jumalan avun varaan. Seurakunnan tehtävä on saattaa avun antajat ja vastaanottajat yhteen. Usein kyse on aivan samoista henkilöistä.

 

Jesajan kirjan lause kuuluu kokonaisuudessaan: ”Kansa, joka pimeydessä vaeltaa, näkee suuren valon.”  Hyvää adventtia meille kaikille

 

Jyrki Rautiainen

 

Tunnettuus on tärkeä osa viihtyisää asuinympäristöämme. Ehkä tärkeämpi, kuin usein osaamme ajatellakaan. Meidät on tarkoitettu elämään osana yhteisöä, ei yksin. Mutta miten säilytämme yhteisöllisyyden maailmassa, joka korostaa yksilöllisyyttä. Olen saanut viime aikoina useampaan kertaan kuulla myönteisiä kommentteja tästä omasta kaupungistamme. Kuinka helppoa tänne on uutena ihmisenä muuttaa. Ihmiset ovat ystävällisiä ja huomaavaisia ennestään tuntemattomia kohtaan. Se ei luo vain viihtyisyyttä vaan lisää turvallisuutta ja elämän laatua. Saan kokea olevani arvokas, kun minut huomioidaan. Tuntui mukavalta, kun kaupan kassassa työskennellyt ihminen tervehti minua satunnaista asiakasta niin kuin tuttua tervehditään. Silti minusta tuntuu, että voisimme yhdessä tehdä vielä paljon enemmän. Kaikki eivät osaa tervehtiä tai eivät saa osakseen ystävällisyyttä. Paljon on tehtävissä oman ja toisten ihmisten elämän laadun parantamiseksi.

 

Puolisoni kävi jokin aika sitten Santiago de Compostelassa, Espanjassa. Hän teki tuon matkan perinteistä pyhiinvaellusreittiä pitkin ja perinteisin menetelmin, jalkaisin. Sieltä tullessaan hän kertoi, kuinka samalla tiellä vaeltavat tervehtivät toinen toistaan. Toisilleen tuntemattomat ja eri puolilta maailmaa tulevat ihmiset olivatkin kuin saman yhteisön jäseniä. Yhteisöllisyyden aikaansaaminen ei vaadi kovin suuria asioita. Ehkä aluksi riittää vain se, että huomaa toisen ja tulee itse huomatuksi vaikka tervehtimällä. Ilman vuorovaikutusta ei synny jakamista mutta jakamalla huomiota voi aloittaa jotain suurta.

 

Pääsiäisen ajan arvokkaimpia perinteitä on Kiirastorstain ehtoolliskirkko, ensimmäisen ehtoollisen muisteleminen. Ehtoollinen on keskeinen osa kristittynä olemista. Jeesus asetti ehtoollisen ennen kuolemaansa kristittyjen yhteiseksi pääsiäisateriaksi. Ehtoollinen yhdistää meidät yksilöt Jeesukseen ja toisiimme. Ehtoollispöydässä voimme tuntea kuuluvamme yhteen. Ei ole sattumaa, että kirkolliset toimitukset ovat niin keskeinen osa kristillisyyttä. Ne kytkeytyvät siihen tapahtumasarjaan, jonka tärkeät kohdat ovat Jeesuksen risti ja Pääsiäisen tyhjä hauta.

 

Kirkolliset toimitukset, varsinkin ehtoollinen, muodostavat meistä yhteisön. Yhteisö muodostuu aina yksilöistä ja kirkossa yhdistävänä tekijänä on anteeksianto, jonka sakramentit meille välittää. Anteeksianto vapauttaa meidät yksilöt kuulumaan yhteen. Siitä pieni ilmaus on se kun tervehdimme tuttuja ja tuntemattomia vastaantulijoita.

Naantalin seurakuntayhtymän ensimmäinen kuukausi on nyt takanapäin. Mielenkiintoista opettelua on riittänyt hallinnon puolella vaikka suurimmaksi osaksi kaikki onkin tuttua. Mikä seurakunnassa on sitten muuttunut? Tavallisen seurakuntalaisen näkökulmasta ei juuri mikään. Seurakunnat toimivat samalla tavalla kuin ennenkin; Toisin sanoen se osa seurakuntaa, mikä näyttäytyy toiminnan kautta seurakuntalaisille; Jumalanpalvelukset, toimitukset, konsertit, kuorot, rippikoulu, nuorisotyö, lasten ja perheiden toiminta, erilaiset kokoontumiset joitakin mainitakseni. Myös mielikuva seurakunnasta, kun se perustuu toiminnasta saatuun, on kuten ennenkin. Mutta on jokin muuttunut.

 

Jo ennen kirkkohallituksen päätöstä elokuussa oli tiedossa vaihtoehdot: Yksi seurakunta merkitsee sitä, että kolmen seurakunnan erilaiset toimintakulttuurit on sovitettava yhdeksi. Siinä on mahdollista, että jotkin toiminnat seurakunnassa muuttuvat ja kenties sellaista seurakunnallista toimintaa, mitä pienessä yksikössä ei ole pystytty järjestämään, tulee nyt mahdolliseksi. Seurakuntayhtymä taas merkitsee sitä, että seurakunnallinen toiminta säilyy entisenlaisena ja vain vähän yhteen sovitettavia asioita on edessä. Sen sijaan hallinto mullistuu enemmän. Siihen rakennetaan entisten kolmen erillisen koneiston rinnalle yksi yhteinen järjestelmä, joka ottaa hoitaakseen seurakuntien talouden ja sellaiset asiat, mitkä yhdessä siihen halutaan. Toisin sanoen seurakuntayhtymän hallintoon tulee neljäs yhdistävä osa.

 

Syksyn aikana neljässä kuukaudessa on seurakunnissa rakennettu edellytykset seurakuntayhtymälle. Normaalitilanteessa kyseinen työ vaatii aikaa kaksi vuotta. Toki paljon on vielä tehtävää, mutta perustyö on jo tehty. Yllättävää tässä kaikessa on ollut se, kuinka hyvillä mielin työtä on tehty ja kuinka myönteisessä hengessä hanke on edennyt. Totta kai jännitteitäkin on ilmaantunut, mutta ei sellaisia, jotka olisivat estäneet yhteistyön. Itse kuuluin yhtymän toimivuuden epäilijöihin eikä kaikki epäilykseni ole vielä hälvenneet. On selvää, että monimutkaisempi koneisto vaatii enemmän työtä ja on vaikeammin hallittavissa. Siksi se tulee myös kalliimmaksi. Mutta jos siitä seuraa sellaista hyötyä, joka näkyy seurakuntalaisille parempana seurakunnan toimintana, kustannukset eivät ole liian korkeita. Aika näyttää onko tehdyt ratkaisut olleet onnistuneita.

 

Jeesus elää – usko huvikses! Tällainen lause on ilmestynyt äskettäin katukuvaan. Kyllä, se kertoo Naantalin luterilaisen seurakunnan järjestämästä tilaisuuksien sarjasta. Ensimmäiset tilaisuudet järjestetään  lokakuun  ensimmäisenä viikonloppuna ja jatkoa seuraa noin kuukauden välein ensivuoden huhtikuulle saakka. Kutsun sinut mukaan. Tervetuloa!

<?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

 

Tällä missio-tapahtumien sarjalla tavoitellaan yhteyttä seurakuntalaisten kesken, myös niitten, jotka nyt kokevat Naantalin seurakunnan itselleen vieraaksi ja etäiseksi. Seurakunta muodostuu meistä ihmisistä ja mitä paremmin tunnistamme itsemme osana yhteisöä sitä laadukkaampaa elämämme on. Myös seurakunnan merkitys meille voi näin kasvaa.

 

Tilaisuudet järjestetään yhteistyössä Kansan Raamattuseuran kanssa ja sieltä tärkeimpänä yhdyshenkilönä toimii meille naantalilaisille tuttu Seppo Niemeläinen. Mallia olemme ottaneet vastaavista tapahtumista, joita on järjestetty eri puolilla Suomea, mm. Jyväskylässä ja Espoon Leppävaarassa. Oma missiomme on kuitenkin hyvin naantalilainen ja suurelta osin seurakunnan omien työtekijöiden ja vapaaehtoisten toteuttama.

 

Missiota suunnitellessa meillä oli myös ajatus siitä, että voisimme näin rakentaa yhteyttä naapuriseurakuntien välillä. Mission ajankohta valittiin siten, että se toisaalta tapahtuu Raisiossa pidettyjen Sanan suvipäivien jälkimaininkina ja toisaalta voisi helpottaa käynnissä olevaa seurakuntien rakennemuutosta, Merimaskun, Rymättylän ja Naantalin seurakuntien yhdistymistä.

 

Pari viikkoa sitten elokuun puolivälissä Suomen ev.lut. kirkon kirkkohallitus teki viimein päätöksen seurakuntiemme yhdistymisen muodosta. Kaikkien yllätykseksi kirkkohallitus ei hyväksynytkään Merimaskun ja Rymättylän seurakuntien liittämistä Naantalin seurakuntaan. Yllätys oli suuri sen tähden, että lähes kaikki päätöstä valmistaneet tahot Rymättylän seurakuntaa lukuun ottamatta olivat yhden seurakunnan ajatuksen kannalla.

 

Tehty päätös merkitsee sitä, että uuden Naantalin alueelle muodostetaan kolmen seurakunnan seurakuntayhtymä. Vielä emme tiedä sen yksityiskohtia, mutta se tarkoittaa vähintään yhteistä talouden pitoa yhtymän seurakuntien kesken. Hallinnon kannalta kyseessä olevien seurakuntien päätöksentekojärjestelmät muuttuvat melko paljon mutta itse toiminnan ei sinänsä tarvitse muuttua. Tulevat kuukaudet näyttävät minkälaista yhteistyötä tehty ratkaisu seurakuntien kesken tuo.  

 

Jyrki Rautiainen

kirkkoherra

Naantalin seurakuntalaisilla on myönteinen kuva omasta seurakunnastaan. Tämä tuore tutkimustieto on linjassa siihen, mitä yleensä Suomessa ajatellaan kirkosta. Naantalissa se on helppo ymmärtää, seurakunta on sopivan kokoinen, riittävän suuri eikä kuitenkaan liian suuri. Seurakunta kykenee vastaamaan pääosin niihin haasteisiin joita seurakuntalaiset sille asettavat. Historiakin selittää osaltaan seurakunnan asemaa naantalilaisten mielissä. Onhan kaupunki alun perin rakennettu luostarikirkon ympärille.

Jännitettä myönteisten mielikuvien rinnalle tuo se, että seurakunta edustaa muuttuvassa yhteiskunnassa pysyvyyttä. Vanhoillisuus on väistämätön seuraus kirkon perustehtävästä, joka on pysynyt samana koko sen olomassaolon ajan. Kuitenkin kirkon, myös Naantalin seurakunnan pitää seurata aikaansa ja kehittyä ympäröivän maailman muuttuessa. Seurakunta ei saa muuttua ja kuitenkin sen pitää muuttua.

Perustehtävä, evankeliumin julistaminen pysyy. Sitä ei voi muuttaa tai seurakunta lakkaa olemasta. Sen sijaan rakenteita voidaan muuttaa, kunhan ei hävitetä niitä asioita, joista tavallinen ihminen tunnistaa seurakunnan. Vanhaa kirkkorakennusta tai siellä pidettävää jumalanpalvelusta ei saa uudistaa tunnistamattomaksi. Noin kymmenen vuotta sitten Suomessa uudistettiin jumalanpalvelusta, jolloin koeteltiin perusteita. Aluksi näytti siltä, että seurakuntalaiset vieraantuivat yhteisestä jumalanpalveluksesta ja kävijämäärät laskivat huolestuttavasti. Sittemmin uudistus osoittautui oikean suuntaiseksi ja seurakuntalaisten jumalanpalveluksiin osallistuminen on palannut aiemmalle tasolle. Hetkittäin ihan tavallisessa messussa on aistittavissa juhlan tuntua, kun saa kokea kymmenien ihmisten keskellä yhteenkuuluvuutta toisten kanssa.

Kirkossa on tilaa vielä paljon isommalle joukolle ihmisiä. Seurakunnan on etsittävä keinoja jumalanpalveluksen kynnyksen madaltamiseksi ja osallistumisen helpottamiseksi. Niinpä olemme Naantalissa suunnitelleet pääjumalanpalveluksen aloitusajan siirtämistä. Aloitus siirrettäisiin totutusta kello kymmenestä kello yhteentoista. Muutos ei näytä suurelta, mutta silti se edellyttää kirkkovaltuuston päätöstä sekä tuomiokapitulin hyväksymistä. Uusi käytäntö on tarkoitus saattaa voimaan tämän vuoden adventista alkaen. Kevään aikana aiomme kysyä seurakuntalaisten mielipidettä asiasta. Aika näyttää mitä aiottu uudistus tuo seurakunnan elämään ja seurakuntalaisille.